Kohti idän ihmeitä

Ulan Bator-Peking 12.-13.7.

Ulan Bator juhlallisuuksineen jäi taakse ja matkamme jatkui viimeisellä junaetapilla Ulan Batorista Pekingiin. Hyttikavereiksi tälle matkalle saimme tanskalaisen nuorenparin. Heti Ulan Batorista lähdön jälkeen juna mutkitteli kierrellen vihreitä kukkuloita, mutta pian maisemat muuttuivat hiekkaiseksi ja kuumaksi erämaaksi. Enää ei näkynyt juurikaan eläimiä tai valkoisia jurttia.


Maisemat muuttuivat vehreistä kukkuloista...



...tasaiseksi erämaaksi


Rajanylitys vei taas useamman tunnin ja jouduimme taas luopumaan passeistamme siksi aikaa. Täytettävät kaavakkeet aiheuttivat hämmennystä lähes täysin ulkomaalaisista koostuvassa vaunussamme, sillä kielivaihtoehdot olivat mongoli ja kiina. Englanninkielisiä ei kuulemma ollut saatavilla. Onneksi joku oli onnistunut omansa täyttämään ja me saimme kopioida edes jonkinlaisen version, joka sitten tuntui onneksi rajalla kelpaavan. Junassa oli todella kuuma, mutta ulos meitä ei päästetty, eikä ikkunoita tai verhojakaan saanut availla. Mielenkiintoisinta tässä rajanylityksessä oli, kun juna ajettiin suureen halliin telien vaihtoa varten. Mongolia ja Kiina käyttävät eri raideleveyttä, joten vaunujen telit piti vaihtaa ennenkuin päästiin jatkamaan matkaa. Vaunut nostettiin yksitellen parin metrin korkeuteen, jotta uudet telit saatiin alle. Kaikki kävi niin huomaamatta, etten edes huomannut milloin killuimme ilmassa!



Telit vaihdettiin tässä hallissa.



Naapurivaunu ilman pyöriä


Ensimmäiset tunnit Kiinassa vietimme untenmailla ja heräsimme upeissa maisemissa! Hiukan hassua, että koko matkan aikana istuimme junassa lähes viikon, ja upeimmat maisemat näimme kuitenkin vasta matkan kahden viimeisen tunnin aikana. Upeita jyrkkärinteisiä vuoria riitti silmänkantamattomiin. Valitettavasti oli myös kovin utuista, luulin ensin että olimme jossain suuressa saastesumupilvessä, mutta ilmeisesti kuumuus ja suuri ilmankosteus saivat tämän ilmiön aikaan. Tähysimme Kiinan muuria, jonka kuulemma piti kiemurrella siellä täällä vuorten rinteillä, mutta emme valitettavasti nähneet siitä vilaustakaan.

Mukava yllätys matkalla oli ilmaiset ruokakupongit ravintolavaunuun. Saimme siis jo junassa hiukan esimakua kiinalaisesta ruoasta ja harjoitusta puikkojen käytössä. Valitettavasti ruokajuomat eivät kuitenkaan kuuluneet tähän yllätykseen ja jouduimme palauttamaan huolella valitsemamme juomat huomattuamme, että joutuisimme niistä maksamaan. Eihän meillä vielä ollut Kiinan rahaa! Mongolian tögrögejä taas oli taskut täynnä, mutta niitä ei muualla huolittu edes vaihdettavaksi. No, siinäpä taas yksi syy lisää palata Mongoliaan.

Roikuimme ikkunassa katselemassa maisemia aina siihen saakka, kun junamme pysähtyi Pekingin rautatieasemalle. Kahdessa viikossa olimme matkanneet junalla yli 8000 kilometriä ja Trans-Siperian matkamme oli tullut onnelliseen päätökseen.



Kiinan utuisia maisemia

Naadam- juhlahumua

Päätimme osallistua hostellin järjestämälle opastetulle Naadam-retkelle, koska ajattelimme saavamme juhlasta enemmän irti, jos joku muu hoitaa käytännön asiat, kuten liput ja kuljetukset. Näin jälkikäteen ajatellen teimme viisaan valinnan, sillä pääsimme näkemään paljon. Naadam-juhlapäivä alkoi runsaalla ranskalaistyylisellä buffetaamiaisella, jonka jälkeen suuntasimme keskusaukiolle, josta lähti juhlakulkue kohti stadionia, jonka ympäristössä kilpailut tapahtuvat. Naadamiin kuuluu monia lajeja, kuten mongolialaista painia, jousiammuntaa ja ratsastusta. Lisäksi kisataan pelissä, jossa käytetään lampaan nilkkaluita pelivälineinä.

Ennen kisojen alkua pääsimme stadionille seuraamaan avajaisseremoniaa, joka oli melko vaikuttava pukuineen, esityksineen ja akrobatianumeroineen. Valitettavasti vain satoi koko ajan, joten sateenvarjot peittivät osan näkymistä ja jonkun sateenvarjosta valui aina ikävä vesinoro niskaan.

Kilpailujen seuraaminen oli mielenkiintoista, vaikka usein säännöt jäivät hiukan hämärän peittoon. Painista sentään ymmärsimme sen verran, että aikarajaa ei ole ja häviäjä on se, joka ensimmäiseksi koskee maahan muulla kehonosalla kuin käsillä tai jaloilla. Myöskään painosarjoja ei ole, joten usein isoimmat painijanjärkäleet ovat etulyöntiasemassa. Jousiammunta oli oma suosikkini, melko mielenkiintoista seurata.



Tapahtumat alkoivat torilta soitolla ja kulkueella.



Ratsumiehiä avajaisseremoniassa



Katsomo täyttyi paitsi ihmisistä, myös sateenvarjoista.



Painiottelu käynnissä



Jousiammunta oli suosittu laji.



Ampujat yrittivät osua näihin maassa oleviin tötsiin ja tuomarit laskivat osumia.


Hevoskisat käytiin suurella tasangolla hiukan kaupungin ulkopuolella. Kisa on kuulemma 15-30 km ja ratsastajatkin vain 5-12 -vuotiaita. Opaskirjamme oli kyllä varoitellut, että joka vuosi sekä ratsastajia että hevosia kuolee näissä kisoissa, mutta oli silti melko järkyttävää nähdä parin hevosen lyyhistyvän maahan ja kuolevan siinä ihan silmiemme edessä, juuri ennen maaliviivaa. Melko raakaa, mutta näin on tehty jo vuosisatoja.

Naadamin aikaan myös syödään hyvin. Meidän suosikkimme oli khuushuur, eräänlainen lampaanlihalla täytetty ohut lihapiirakka, joka mitä ilmeisimmin paistetaan runsaassa rasvassa.

Tapahtumarikas päivämme päättyi suureen konserttiin ja hienoon ilotulitukseen keskusaukiolla. Laskimme, että ilotulitus kesti lähes 20 minuuttia! Naadam-juhlinta jatkui vielä seuraavana päivänä, mutta me olimme silloin jo matkalla kohti uusia seikkailuja.



Ensimmäiset ratsastajat saapuvat maaliin.



Hevoskisan jälkitunnelmia



Päivä päättyi upeaan ilotulitukseen.

Elämyksiä Mongolian maaseudulla

Kun kerran Mongoliassa oltiin, niin pitihän meidän päästä näkemään elämää myös UB:n ulkopuolella! Valitettavasti meillä oli vain kolme päivää aikaa, mutta onneksi hostellimme tarjosi retkiä jokaiseen makuun ja aikatauluun, ja meillekin löytyi sopiva reissu. Kahdeksan hengen seurueemme (kaikki muut olivat englantilaisia!) ahtautui minibussiin, sai mukaan paikallisen oppaan ja autokuskin ja lähti matkaan Mongolian pölyisille ja kuoppaisille maanteille. Ajoimme ensin Hustain kansallispuistoon, jossa asustaa Przewalskinhevosia eli mongolianvillihevosia. Nämä hevoset polveutuvat villeistä alkuhevosista esihistorialliselta ajalta ja ovat maailman ainoita aitoja villihevosia. Niitä ei ole luonnossa vapaana kuin muutamia pieniä laumoja. Hevosia ei todellakaan ollut helppo erottaa vuorenrinteen kivikon seasta, mutta lopulta onnistuimme bongaamaan kymmenkunta heppaa!


Oppaamme ja autokuskimme tähystävät hevosia.



Hevosia ei ollut helppo havaita (kuva Nialilta, oma zoomini ei riittänyt ihan näin hyviin kuviin)



Pakumme parkissa kansallispuistossa.


Jatkoimme matkaa kohti ensimmäisen yön majapaikkaamme, meidän oli tarkoitus yöpyä paimentolaisperheen vieraana. Pääsimme perille vasta iltahämärissä ja majoittauduimme jurttaan. Pääsimme myös maistelemaan paikallisia erikoisuuksia. Paimentolaisperheet luonnollisesti elävät pitkälti lihan ja maitotuotteiden varassa. Itse pidin kovasti kaikista maitoruoista, vaikka ne saattoivatkin olla melko erikoisia. Esimerkiksi vuohenmaidosta tehty jogurtti maistui piimän ja vuohenjuuston sekoitukselta. Muut eivät siihen ihastuneet ja olivat helpottuneita kun saattoivat antaa oman annoksensa minulle. Eräs erikoisuus johon monesti törmäsimme oli suolainen tee, joka on sekoitus vihreää teetä ja maitoa suolalla maustettuna. Outo makuyhdistelmä, mutta yllättävän hyvää muutaman kerran jälkeen.

Seuraavana päivänä isäntäperheemme vei meidät ratsastamaan hevosillaan ja kameleillaan. Hevosen selässä oli kivaa, olin tosin tyytyväinen etten ollut saanut kaikkein villeintä ratsua. Ratsastimme läheisille hiekkadyyneille, olimme lähes autiomaan laidalla. Paluumatkalla alkoi sataa kaatamalla ja kastuimme tietysti läpimäriksi, vaikka hevoset kiihdyttivätkin vauhtia päästäkseen pian takaisin. Kameliratsastus sai meidät taas lämpimiksi, mutta oli melko pelottavaa! Kamelini oli hiukan itsepäinen, välillä ruoho kiinnosti enemmän kuin kävely, sitten taas piti päästä muiden edelle.


Tässä jurtassa yövyimme.



Juustoa valmistumassa



Hevosia satuloidaan ratsastusretkeä varten.



Valmiina nousemaan kamelin selkään

Lähdettyämme jatkamaan matkaa vierailimme mongolivaltakunnan muinaisessa pääkaupungissa Karakorumissa ja siellä sijaitsevassa luostarissa. Yöksi majoituimme jurttaleiriin.

Reissun viimeisenä päivänä istuimme suurimmaksi osaksi autossa, sillä matka takaisin Ulan Batoriin oli pitkä. Pysähdyimme kuitenkin vierailemaan erään paimentolaisperheen luona. Oli hiukan hassua mennä ihan yllättäen kyläilemään tuntemattoman perheen luona, mutta oppaamme vakuutti että se on Mongoliassa ihan normaalia. Mongolialaiset kyllä ovatkin todella vieraanvaraisia! Pääsimme sekä maistamaan airagia (hiukan alkoholipitoista käytettyä tamman maitoa) että osallistumaan sen valmistukseen. Nial osallistui työhön niin ahkerasti, että alkoi jo saada naimakauppaehdotuksiakin. Onneksi ei sentään jäänyt sille tielleen...

Perheen poika oli juuri osallistumassa ratsastuskisaan, jonka viime hetkiä mekin pääsimme seuraamaan. Kisa oli osa mongolialaisten vuoden suurinta juhlaa, naadamia. Ulan Batorissa juhlaa vietettäisiin vasta seuraavana päivänä, mutta pienemmissä kylissä jo päivää paria aiemmin. Palasimme siis Ulan Batoriin juuri sopivasti osallistuaksemme juhlallisuuksiin siellä.

Reissu Mongolian maaseudulle oli hieno, mutta valitettavan lyhyt. Ihastuimme molemmat maahan kovasti ja haluamme vielä joskus palata!


Nial osallistuu airagin valmistukseen.



Pikku paimentolaiset



Laukkaa kohti maalia