Katikatin katit

Vuokraisäntien kissa sai kolme pentua ja pääsimme näkemään pikku karvapallerot yhden päivän ikäisinä! Emmepä ole koskaan nähneet niin pieniä kissanpentuja. Parissa päivässä kisut ovat kuitenkin kasvaneet valtavasti ja yrittävät jo kovasti kävellä. Saa nähdä, olemmeko vielä täällä kun pentujen silmät avautuvat. Muutamme jo parin päivän päästä pois, Nial lähtee Etelämantereelle ja minä lähden Suomeen viettämään Antarktis-leskeyttäni.



Pikkukisut ja ylpeä emo

Retkiä lähiseuduille

Vaikka emme ehkä asukaan Uuden-Seelannin jännittävimmässä kolkassa, täälläkin silti riittää jos jonkinmoista näkemistä ja tekemistä. Läheiseen Kaimai Mamakun luonnonpuistoon olemme tehneet pari vaellusretkeä. Ensimmäisellä kerralla teimme kahden päivän vaelluksen ja yövyimme eräässä puiston mökeistä. Matkaa kummallekin päivälle kertyi noin 20 km, mikä oli mielestämme hyvin ottaen huomioon sen, että matkalla oli ylitettävä useita jokia ja valoisaa aikaakin oli rajoitetusti. Toisella kerralla teimme vain päiväretken ja kävelimme katsomaan vesiputouksia.


Tämä paikka näytti ihan luonnon muovaamalta vesiliukumäeltä.



Isoimpien jokien yli pääsi siltaa pitkin.



Joen yli jalat kuivina



Minun joenylitystyylinäytteeni



Nialin joenylitystyylinäyte



Teetauko, taustalla Ananui Falls.


Tyyni valtameri ei ole kovin kaukana. Ihania valkohiekkaisia rantojakin löytyy parin tunnin pyörämatkan päästä. Aurinkoisena päivänä on helppo kuvitella olevansa jollain trooppisella paratiisisaarella. Tosin vesi oli melko kylmää. Pitää varmaan kokeilla uudestaan kesällä, ehkä silloin uskaltautuisi uimaankin!


Waihi Beach



Minä ja Tyynenmeren aallot



Tyynessä valtameressä juuri uineet varpaat


Lähin suurempi kaupunki on Tauranga, jonne on aina kiva lähteä päiväksi. Eräällä reissulla kiipesimme läheisen Mount Maunganuin huipulle. Tämä erikoinen kukkula rannalla näkyy todella kauas ja näyttää kaukaa katsottuna valtavalta, mutta osoittautuikin vain reilut parisataa metriä korkeaksi ja oli helppo kiivetä. Vuorenvalloituksen jälkeen pulahdimme vielä rentoutumaan lämpimiin suolaisiin altaisiin ihan vuoren juurella. Altaat lämpiävät geotermisellä lämmöllä ja todellakin ovat lämpimiä. Näissä altaissa ei tarvitse palella!


Mount Maunganuin huipulta oli mahtavat näkymät niin merelle...


...kuin kaupunkiinkin. Kuvan alareunassa näkyy myös lämpimät altaat, joissa virkistyimme vuorelle kiipeilyn jälkeen.


Vapaapäiviä on kulutettu tekemällä lyhyempiä retkiä lähimaastoon.


Poro välitti sateesta vähemmän kuin minä.



Lounasta syötiin tämän pitkän laiturin päässä.

Meidän arkea

Uuteen-Seelantiin päästyämme asuimme ensin pari viikkoa Nialin veljen luona, jonka jälkeen onnistuimme saamaan pienen vuokramökin Katikatin laitamilta. Mökki on mukava, ja mikä parasta, täältä löytyy kaikki mitä vain voi tarvita. Emme siis joutuneet heti sisustusostoksille. Maisemat ovat mahtavat ja Tyyni valtamerikin näkyy.



Koti



Maisemia parvekkeelta



Pyörän perävaunun kunnostusta parvekkeella


Ostimme paikallisesta nettihuutokaupasta kaksi käytettyä, mutta kuitenkin hyväkuntoista maantiepyörää. Harmi vain, etten itse ole niin hyväkuntoinen! Kaupunkiin on kuitenkin sen verran matkaa, että kunto alkaa vähitellen kohentua lähes päivittäisen pyöräilyn myötä. Pyöriä on vähitellen varusteltu joulun jälkeen alkavaa Tour de New Zealandia varten. Tuhlasimme jopa perävaunuun, joka on kyllä melko mahtava!

Töitä etsimme heti maahan tultuamme, mutta alussa meillä ei ollut paljon onnea. Sitten tärppäsi, pääsimme pakkaamaan kiivejä! Työ oli melko tylsää, mutta paikka ja erityisesti ihmiset oikein mukavia. Kiivit alkoivat myös pyöriä käsissä jo ihan vauhdikkaasti. Yhden päivän aikana käsieni kautta saattoi kulkea kymmenisentuhatta hedelmää! Oli hassua lätkiä kiiveihin niitä samaisia tarroja, joita joskus aikoinaan äidin suureksi riemuksi liimailtiin ruokapöydän reunaan. Ehkäpä osa pakkaamistani Zespri- kiiveistä päätyy Suomenkin markkinoille! Töitä riitti reiluksi kuukaudeksi, jonka jälkeen kiivit oli pakattu ja jouduimme taas työnhakuun. Oli ikävää lähteä niin mukavasta paikasta. Muistoksi jäi iso muovikassillinen kiivejä, niitä sai aina töistä niin paljon kuin jaksoi kotiin kantaa.



Kiiviarmeija. Nämä keltaiset kiivit eivät kelvanneet myytäväksi, koska olivat liian isoja!



Iso on.


Oma keittiö on innostanut meidät kokkailemaan ja uusia reseptejä on kokeiltu innolla. Erityisesti olemme yrittäneet kopioida Aasian reissumme suosikkeja, vaihtelevalla menestyksellä. Leivät olemme leiponeet itse ja viimeisimpänä villityksenä ovat suklaakeksit, joihin löysin aivan ihanan reseptin!


Kiinalainen ateria: höyrytettyjä lihanyyttejä, kananmuna-tomaattiseosta ja riisiä. Pekingistä tuoduista puukulhoista syötynä tietenkin!


Moni niin luonnollinen asia on aivan päinvastoin täällä toisella pallonpuoliskolla. Eräänäkin päivänä ihmettelimme pitkään, kuinka aurinko paistoikin koko päivän parvekkeellemme, joka meidän laskelmiemme mukaan oli pohjoiseen päin. Sitten vasta hoksasimme, että pohjoisesta päin auringon kuuluukin täällä paistaa! Tähtikuvioitakaan ei täällä tunnista. Kirkkaina öinä Linnunrata tosin näkyy upeasti. Uuden-Seelannin luonto on myös ihmetyttänyt. Tuttuja kasveja ei ole montakaan, metsäkin on sademetsätyylistä. Kaikkea kuitenkin oppii: ennen minulla ei ollut aavistustakaan, miltä kiivipuu tai avokadopuu näyttää, mutta nyt tunnistan ne jo sujuvasti. Kun saavuimme, kiivipuissa ei ollut lehtiä ja ne näyttivät melko ankeilta. Nyt kevään tullen kiivipuihin on ilmestynyt lehtiä ja kohta taitaa olla kukinta-aika. Joten kyllä kevään tulo tuo väriä myös tänne!

Vuokraemäntämme kertoi, että vain muutaman kilometrin päässä kotitiellämme saattaa nähdä paljon kiiltomatoja. Eräänä iltana hän halusi lähteä näyttämään. Kiiltomadot näkyivät pieninä, kirkkaina sinisinä pisteinä. Todella kaunista, kuin tähtitaivas!


Kiiltomatoja tienpenkalla

Toiselle pallonpuoliskolle

Uuden-Seelannin lennolle ehtimisemme oli hiukan vaarassa, kun kone Chongqingista Pekingiin oli myöhässä. Jännitimme lentokentällä, milloin lentomme pääsisi lähtemään, ja joimme lentoyhtiön tarjoamia ilmaisia Pepsejä. Helpotus oli suuri, kun vihdoin pääsimme koneeseen ja taivaalle nelisen tuntia myöhässä. Meille jäi jopa muutamia tunteja aikaa yrittää nukkua Pekingin lentokentällä.

Uuteen-Seelantiin lennettiin Air New Zealandin valtaisalla koneella. Matka oli suurta luksusta! Yhdentoista tunnin lento ei pitkästyttänyt, kun omalta pikku telkkariruudulta saattoi katsella muutaman leffan, jotka sai itse valita satojen leffojen valikoimasta. Ruoka oli hyvää ja annoksissa oli jopa valinnanvaraa!

Valitettavasti lensimme suurimmaksi osaksi Tyynenmeren yllä, joten maisemia ei paljon päässyt näkemään. Päiväntasaaja ylitettiin kuin huomaamatta ja Uusi-Seelanti alkoi lähestyä. Laskeuduimme Aucklandin lentokentälle ja pääsimme sujuvasti passintarkastuksesta läpi. Meitä tosin tentattiin vaelluskengistämme, sillä Uuden-Seelannin kasvikunta on niin ainutlaatuista, ettei tänne haluta kulkeutuvan mitään vieraita siemeniä. Lopulta kenkiemme pohjat saivat perusteellisen puhdistuksen! Pian seisoimme ulkona viileässä yössä ihmetellen Uuden-Seelannin talvea.

Luolia, luonnonihmeitä ja paikallista elämänmenoa Kiinassa

Lennot Chongqingiin menivät sujuvasti ja ajallaan. Chongqingissa oli vielä kuumempi kuin Pekingissä! Chongqingista jatkoimme vielä kolme tuntia junalla Wulongin kaupunkiin, jossa Nialin ystävä Duncan asui. Wulongissa vietimme yhden päivän tehden hankintoja luolailua varten. Ei tullut kovin kalliiksi, kumisaappaatkin sai noin kolmella eurolla.

Melko turistiystävällisen Pekingin jälkeen tuntui, että nyt päästiin näkemään todellista ja aitoa Kiinaa! Olisi ollut melkein mahdotonta pärjätä ilman "paikallista" opasta. Esimerkiksi jo ruokailu ilman kielitaitoa olisi ollut melko hankalaa. Nyt kuitenkin pääsimme maistelemaan paikallisia erikoisuuksia. Osa ruoista oli todella herkullisia, kuten erilaiset nuudelikeitot, höyrytetyt lihanyytit sekä tomaatti-kananmunamössö, joka oli todella hyvää riisin kanssa. Näitä on yritetty kopioida reissun jälkeenkin! Erikoisimpia makukokemuksia taas olivat esimerkiksi ankan sisälmykset ja sian aivot. Kerran söimme ravintolassa, jossa oli keskellä pöytää suuri pata, jossa kiehui kokonainen ankka. Jokainen sai omilla puikoillaan kalastella liemestä ankanpaloja ja muita herkkuja, kuten sieniä. Suupalat saattoi vielä kastaa todella tuliseen chilikastikkeeseen! Alue on tunnettu tulisesta ruoastaan, onneksi saattoi tilata myös annoksia ilman chiliä. Joskus vastaan sattui myös sichuaninpippuri, joka sai aikaan sen, että suu ja huulet kihelmöivät ja menivät hiukan tunnottomiksi. Outoa!

Wulongista matkustettiin täpotäydellä minibussilla Tongzin kylään. Matka kesti pari-kolme tuntia, tie kiemurteli pitkin vuorenrinteitä eikä aina ollut kovin hyväkuntoinen. Tongzissa vietimme yhden päivän, jotta pääsimme seuraamaan täydellistä auringonpimennystä, joka sattui juuri sopivasti Kiinan visiitimme aikaan! Suureksi pettymykseksi päivä oli pilvinen, emmekä nähneet kuin kolme minuuttia pimeyttä, mutta silti kokemus oli aika vaikuttava. Mietimme myös, olivatko paikalliset tietoisia tästä tapahtumasta ja minkälainen ihmetys kylässä vallitsisi. Kyllä he taisivat kuitenkin tietää mitä oli tapahtumassa, sillä monet kurkkivat taivaalle jo ennen pimennystä ja telkkarissakin näytettiin pimennyksen etenemistä.


Valo palaa auringonpimennyksen jälkeen.


Jotta pääsimme luolille, Tongzista piti vielä kävellä kymmenisen kilometriä. Matka tuntui pitkältä ja kuumalta auringonpaahteessa, mutta toisaalta maisemat olivat upeat! Määränpäämme oli viiden-kuuden maatalon rykelmä, me pääsimme majoittumaan yhden talon tyhjillään olevaan osaan.



Tie mutkitteli vuorenrinteillä.



Melkein perillä! Taustalla maatalo, jossa olimme vieraina.



Luola, jota pääasiassa tutkimme, oli ihan maatalon takana. Luolasta tuleva kylmä ilma viilensi mukavasti kuumina päivinä, ja lämpötila oli ihan siedettävä. Teimme luolien kartoitusta, koko reissun aikana kartoitimme yhteensä yli 800 metriä uutta luolastoa! Näissä luolissa ei todellakaan ole moni ihminen käynyt. Välillä löysimme osia, joissa oli vanhoja jalanjälkiä ajalta, jolloin luolista kerättiin nitraattia, eli noin sata vuotta sitten! Joissakin osissa olimme ensimmäiset vierailijat ikinä.


Er Wang Dongin muodostelmia



Mittauksia tekemässä, tässä otetaan kompassilukemia



San Wang Dongin valtava suuaukko



Luolat olivat todella isoja!



Kävimme myös tutustumassa tähän luonnonihmeeseen, joka on luolaverkostoon yhdistyvä valtava kuoppa maassa. Tässä keikutaan bambutasanteella 300 metrin korkeudessa!


Suurin elämys minulle oli päästä näkemään aitoa kiinalaista maalaiselämää. Täällä todellakin elettiin vielä kuin menneinä aikoina! Koko suku asui yhdessä, meidänkin isäntäperheessämme isovanhemmat pitivät huolta lapsenlapsista, kun vanhemmat taas olivat lähteneet kaupunkeihin töihin. Elämä oli alkeellista, ruoka valmistettiin tulella ja keittiössä oli maalattia, vessoja ja suihkuja ei ollut, ja pelloilla riitti töitä. Toisaalta elämä oli myös hyvin leppoisaa, ei kelloja eikä mihinkään mikään kiire. Viime vuosina moni asia tosin oli muuttunut, kylään oli saatu sähköt ja puhelinyhteys. Nyt perheeltä löytyi sähkövalot ja jopa televisio sekä riisikeitin!

Perhe kokkasi meille kaikki päivän ateriat pientä maksua vastaan. Ruoka oli yksinkertaista mutta todella hyvää! Paljon kasviksia, vihanneksia, tofua ja nuudeleita, riisiä sai aina niin paljon kuin jaksoi. Jokaisella päivällisellä oli myös tarjolla kiinalaista vahvaa viinaa, jota talon isäntä aina liittyi kanssamme juomaan. Välillä meidät kutsuttiin aterioimaan ja juomaan naapuritaloon, jonka vanha pariskunta oli todella ystävällinen ja nauravainen. Isäntä oli joitakin kuukausia sitten menettänyt näkönsä, mutta luolailijat olivat keränneet rahaa leikkaukseen. Nyt mies näki taas ja oli niin onnessaan.

Talonväki oli kovasti kiinnostunut meidän tekemisistämme ja menemisistämme. He halusivat tietää, mistä oikein olemme kotoisin. Englannin he tiesivät. Mutta ei, he eivät koskaan olleet kuulleet paikasta nimeltä Suomi. Toisaalta, kuten Duncan osuvasti sanoi, kuinka moni suomalainen taas tietää paikan nimeltä Chongqing, jossa kuitenkin on monta kertaa enemmän asukkaita kuin Suomessa?


Isäntäperhettämme talonsa edustalla.



Naapuritalon pikkukisu.



Ei niin suureksi ilokseni Kiinasta löytyi myös jos jonkinmoista ötökkää! Tässä muutamia esimerkkejä:


Sauvasirkka


Tämän kammotuksen lempinimi oli melko osuvasti Hairy Mary. Näitä kuulemma saattaa nähdä usein luolien suuaukon läheisyydessä.



Kajarit päälle! Kiinalaiset ötökät eivät olleet hiljaisia.



Viikon luolailun jälkeen palasimme Wulongiin ja kävimme vielä hiukan nauttimassa lähiseudun nähtävyyksistä. Matkustimme bussilla hiukan kaupungin ulkopuolelle, josta löytyi kolme luonnonmuovaamaa valtavaa kivisiltaa. Niiden alitse pääsee kävelemään, tai jos haluaa, voi myös vuokrata kantotuolin ja pari kantajaa ja vain istuskella.

Pekingin mysteerit

Pekingin hostellimajoitus oli varattu jo aikoja sitten ja löysimme ongelmitta oikealle kadulle. Mutta sitten: kaikki talot kadulla olivat yhtä suurta purkutyömaata! Osa taloista oli jo maan tasalla, joka puolella oli vain romua. Hostellimme oli vielä pystyssä, mutta tyhjänä, viimeisiä huonekaluja kannettiin juuri ulos. Onneksi paikalla oli ystävällisiä ihmisiä, jotka soittivat toiseen hostelliin. Pian meitä tultiin hakemaan ja saimme taksikyydin hostellille, joka sijaitsi paremmalla paikalla ja josta onneksi löytyi vielä tilaakin. Kuulemma meille oli lähetetty sähköpostia, jossa oli kerrottu, että meidät oli siirretty toiseen hostelliin, mutta se ei ollut ikinä meille asti tullut. Loppujen lopuksi mitään vahinkoa ei siis tullut, vaan pääsimme vain paremmalle paikalle ihan kaupungin keskustaan. Huonekin oli melkoista luksusta, löytyi jopa ilmastointi!

Kuten etukäteen olimme aavistelleetkin, Pekingin heinäkuinen sää oli kuuma ja kostea. Lämpötila ei varmasti paljon jäänyt 40 asteesta! Hellehatuilla ja vesivarastolla varustautuneena jaksoimme kuitenkin kiertää hiukan nähtävyyksiä. Kaupunki oli valtavan iso, mutta onneksi metrolla pääsi suhaamaan kätevästi ympäriinsä. Silti tuli myös käveltyä paljon. Metro oli todella moderni, edullinen (noin 20 senttiä/matka!) ja ennenkaikkea ilmastoitu! Kuulutukset tulivat myös englanniksi, joten metromatkailu ei tuottanut meille mitään ongelmia.

Halusimme nähdä Kielletyn kaupungin, mutta jonot olivat tuskastuttavan pitkät. Tuntikausien seisoskelu paahtavassa auringossa ei houkutellut, joten suuntasimme suoraan Tian'anmenin aukiolle. Ei sielläkään tosin päässyt pakoon paahdetta, aukio oli valtavan iso. Välillä tunsimme olomme ihan julkkiksiksi, kun vieraat ihmiset pyysivät saada ottaa meistä kuvan tai päästä samaan kuvaan kanssamme. Hiukan koomista! Ilmeisesti länsimaiset turistit ovat edelleenkin melko harvassa.

Halusin päästä myös shoppailemaan, mutta keskustan suurissa ostoskeskuksissa oli lähes länsimaiset hinnat. Suuntasimme hiukan keskustan ulkopuolelle erääseen pääasiassa vaatteita myyvään markettiin. Ostosten teko oli meille jokseenkin hankalaa! Hintoja ei ollut merkitty mihinkään, vaan kauppaa tehtiin tinkimällä. Myyjät aloittivat järkyttävän korkeista summista, itse piti sitten tarjota noin 10 prosenttia siitä ja lopulta ehkä päästiin jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen hinnasta. Kaupanteko tällä tavalla oli kuitenkin todella hidasta.



Helteinen Taivaallisen rauhan aukio.



Kaikki nämä ihmiset vasta jonottavat saadakseen lipun Kiellettyyn kaupunkiin. Emme liittyneet joukkoon.



Mitähän tälläkin merkillä tarkoitetaan? Räjähtävät autot kielletty?



Alunperin suunnitelmissa oli viettää Pekingissä noin kolme päivää ja jatkaa sitten junalla kohti Chongqingia. Meillä ei ollut vielä junalippuja, joten eräänä aamuna suuntasimme rautatieasemalle lippuostoksille. Emme ensin löytäneet edes lipputoimistoa! Opaskirjamme kertoi, että asemalla on ulkomaalaisille tarkoitettu lipputoimisto, josta liput saa nopeasti ja kätevästi. Tämä toimisto ei kuitenkaan selvästi ollut enää käytössä. Aseman ulkopuolelta löytyi sitten joitakin lippuluukkuja, joille jonotimme puolisen tuntia. Kun näytin lappusta, johon oli kirjoitettu päivä ja määränpää, virkailija vain ravisti päätään ja viittilöi meidät johonkin suuntaan. Sieltä löytyikin suuri lippuhalli ja taas liityimme jonon perään. Tämäkään luukku ei tuottanut tulosta, vaan meidät neuvottiin taas toiselle luukulle, joka oli tarkoitettu ulkomaalaisille. Kyllä, luukun yläpuolella tosiaan luki jotain pienellä präntillä englanniksi, mutta kiinalaisten merkkien kaaoksessa emme sitä todellakaan olleet huomanneet. Lopulta, tuntien jonotuksen ja etsiskelyn jälkeen pääsimme vihdoin toimittamaan asiaamme jollekulle englantia puhuvalle. Ja saimme kuulla, että suunnittelemamme juna oli täynnä. Kuten myös seuraavan päivän juna, ja sitä seuraavan. Muutamia paikkoja olisi löytynyt vain halvimmasta luokasta, joka käytännössä tarkoitti 36 tunnin junamatkaa ilmastoimattomassa, täydessä junassa ilman takuuta istumapaikasta. Ei kuulostanut kovin houkuttelevalta, joten palasimme hostellille miettimään vaihtoehtoja. Tarkistimme lentojen hinnat, ja lopulta lennot eivät edes tulleet kovin kalliiksi. Ostimme siis lentoliput Chongqingiin ja saimme kaksi ylimääräistä päivää Pekingissä.

Peking oli mielestäni erittäin helppo kaupunki länsimaalaiselle, ehkäpä olympialaisten perintönä. Ihmiset eivät puhuneet paljon englantia, mutta esimerkiksi ravintoloiden ruokalistat olivat osittain myös englanniksi. Noin viidellä eurolla sai jo ihan mukavan illallisen ruokajuomineen. Yhtenä iltana päätimme kokeilla hiukan erilaista ruokaa ja suuntasimme läheiselle iltatorille, jossa oli koko kadun mitalta pieniä kojuja, joista sai kaikenmoista ruokaa. Kaikki ei näyttänyt aina niin herkulliselta ja hajut olivat aika huumaavat. Tarjolla olisi ollut esimerkiksi grillattuja merihevosia, mustekalan lonkeroita, meritähtiä tai skorpioneja, mutta tyydyimme tällä kertaa syömään kevätrullia ja nuudeleita. Erikoisuuksien maistelu oli ohjelmassa myöhemmin!



Iltatorilla oli tungosta.



Kaikenlaisia herkkuja olisi ollut tarjolla



Kiinan muuri piti tietysti päästä näkemään, mutta siitä tulikin melkoinen seikkailu! Lähdimme hyvissä ajoin aamulla liikkeelle, mutta ruokakaupan löytäminen vei aikaa, samoin bussiaseman. Opaskirjamme oli parissa vuodessa ilmeisesti jo ennättänyt vanhentua, sillä bussiaseman seutu oli muuttunut kovasti kirjassa kuvaillusta. Löysimme lopulta oikean paikan, mutta kello oli nyt jo niin paljon, että suoria bussiyhteyksiä muurille ei enää sinä päivänä ollut, vaan meidän pitäisi jatkaa toisella bussilla. Hyppäsimme erään bussin kyytiin ja jonkin aikaa matkattuamme meidät viittilöitiin bussista ulos. Siinä seisoimme, tietämättä juuri missä, kun paikalle tuli taksi(ntapainen). Tarjoutuivat viemään meidät muurille, hinta kyllä oli melkoinen verrattuna paikalliseen hintatasoon, mutta paljon vaihtoehtoja meillä ei ollut. Hiukan sentään saimme tingittyä hintaa alaspäin. Hiukan kyllä jännitti lähteä kyytiin, kun taksi ei selvästikään ollut mikään virallinen taksi. Onnellisesti pääsimme kuitenkin perille Kiinan muurille! Perillä selvisi, että paikka sulkeutuisi jo parin tunnin päästä. Visiitistämme tuli siis hyvin pikainen, varsinkin, kun muurille oli vielä jonkun verran kävelymatkaa. Puolijuoksimme muurille, ja ehdimme vielä kävelläkin sen jyrkillä portailla puolisen tuntia. Kiinan muuri oli upea ja todella vierailun arvoinen! Kuskimme odotti paluutamme ja ajoi meidät takaisin. Liikennesäännöt tosin tuntuivat tältä kuskilta olevan hiukan hukassa: matkalla tehtiin tietöitä, osa kaistoista oli suljettuna ja olisi ilmeisesti pitänyt ajaa kiertotietä. Aloin jossain vaiheessa ihmetellä olimmeko yksisuuntaisella tiellä, kun olimme ainoa auto omaan suuntaamme, mutta vastaan tuli paljon liikennettä. Tiellä oli kuitenkin silloin vielä kaksi kaistaa. Sitten kuskimme päätti lähteä ajamaan yksikaistaiselle tielle väärään suuntaan! Liikenteenvalvojatkin viittilöivät, mutta kuskimme vain jatkoi matkaa. Vasta kun ensimmäinen auto tuli vastaan niin kuski ymmärsi olevansa väärällä tiellä. Taisi olla hiukan nolona, sillä ajoi loppumatkan hiukan varovaisemmin. Pääsimme kuin pääsimmekin perille onnellisesti ja turvassa ja ehdimme juuri viimeiseen Pekingin bussiin.






Upea Kiinan muuri



Viimeisenä päivänä satoi kaatamalla, mutta halusimme vielä lähteä katsastamaan hutongeja, kapeita vanhoja pikkukujia. Niitä löytyy vielä ihan keskusta-alueiltakin ja on melko ihmeellistä päästä pois kaupungin vilinästä näiden korttelien rauhaan ja lupsakkaan elämänmenoon ja sitten taas takaisin liikennekaaokseen! Kujilla saattoi nähdä esimerkiksi jonkun kävelevän pyjamassaan ja aamutossuissaan läheiseen yleiseen vessaan. Valitettavasti monia näistä ihanista alueista on hävitetty uusien rakennusten tieltä (siksi ensimmäinen hostellimmekin oli lähes maan tasalla!), mutta joitakin niistä on suojeltu.

Kohti idän ihmeitä

Ulan Bator-Peking 12.-13.7.

Ulan Bator juhlallisuuksineen jäi taakse ja matkamme jatkui viimeisellä junaetapilla Ulan Batorista Pekingiin. Hyttikavereiksi tälle matkalle saimme tanskalaisen nuorenparin. Heti Ulan Batorista lähdön jälkeen juna mutkitteli kierrellen vihreitä kukkuloita, mutta pian maisemat muuttuivat hiekkaiseksi ja kuumaksi erämaaksi. Enää ei näkynyt juurikaan eläimiä tai valkoisia jurttia.


Maisemat muuttuivat vehreistä kukkuloista...



...tasaiseksi erämaaksi


Rajanylitys vei taas useamman tunnin ja jouduimme taas luopumaan passeistamme siksi aikaa. Täytettävät kaavakkeet aiheuttivat hämmennystä lähes täysin ulkomaalaisista koostuvassa vaunussamme, sillä kielivaihtoehdot olivat mongoli ja kiina. Englanninkielisiä ei kuulemma ollut saatavilla. Onneksi joku oli onnistunut omansa täyttämään ja me saimme kopioida edes jonkinlaisen version, joka sitten tuntui onneksi rajalla kelpaavan. Junassa oli todella kuuma, mutta ulos meitä ei päästetty, eikä ikkunoita tai verhojakaan saanut availla. Mielenkiintoisinta tässä rajanylityksessä oli, kun juna ajettiin suureen halliin telien vaihtoa varten. Mongolia ja Kiina käyttävät eri raideleveyttä, joten vaunujen telit piti vaihtaa ennenkuin päästiin jatkamaan matkaa. Vaunut nostettiin yksitellen parin metrin korkeuteen, jotta uudet telit saatiin alle. Kaikki kävi niin huomaamatta, etten edes huomannut milloin killuimme ilmassa!



Telit vaihdettiin tässä hallissa.



Naapurivaunu ilman pyöriä


Ensimmäiset tunnit Kiinassa vietimme untenmailla ja heräsimme upeissa maisemissa! Hiukan hassua, että koko matkan aikana istuimme junassa lähes viikon, ja upeimmat maisemat näimme kuitenkin vasta matkan kahden viimeisen tunnin aikana. Upeita jyrkkärinteisiä vuoria riitti silmänkantamattomiin. Valitettavasti oli myös kovin utuista, luulin ensin että olimme jossain suuressa saastesumupilvessä, mutta ilmeisesti kuumuus ja suuri ilmankosteus saivat tämän ilmiön aikaan. Tähysimme Kiinan muuria, jonka kuulemma piti kiemurrella siellä täällä vuorten rinteillä, mutta emme valitettavasti nähneet siitä vilaustakaan.

Mukava yllätys matkalla oli ilmaiset ruokakupongit ravintolavaunuun. Saimme siis jo junassa hiukan esimakua kiinalaisesta ruoasta ja harjoitusta puikkojen käytössä. Valitettavasti ruokajuomat eivät kuitenkaan kuuluneet tähän yllätykseen ja jouduimme palauttamaan huolella valitsemamme juomat huomattuamme, että joutuisimme niistä maksamaan. Eihän meillä vielä ollut Kiinan rahaa! Mongolian tögrögejä taas oli taskut täynnä, mutta niitä ei muualla huolittu edes vaihdettavaksi. No, siinäpä taas yksi syy lisää palata Mongoliaan.

Roikuimme ikkunassa katselemassa maisemia aina siihen saakka, kun junamme pysähtyi Pekingin rautatieasemalle. Kahdessa viikossa olimme matkanneet junalla yli 8000 kilometriä ja Trans-Siperian matkamme oli tullut onnelliseen päätökseen.



Kiinan utuisia maisemia